Teokset

Kuvat

Himmin kirje

Menneet näyttelyt

Lapasten tarina

Press

Taiteilija

Syy minkä tähden meidän Isä murhattiin

 

Se oli marraskuun alkupuoli 1917:ttä. Maa oli vielä musta, mutta järveä ajettiin hevosella. Sinä ja Kerttu menitte Peltolaan. Äiti meni navettaan iltalypsylle. Isä paulotti verkkoa. Minä keitin illalliseksi puuroa. Menin hakemaan puita liiteristä, oli hyvin pimeää. Siihen liiterin eteen ilmestyi kaksi miestä. Toinen heistä sanoi: Voisitko sanoa, mitä kohti meidän pitäisi mennä tuon järven yli, me olemme menossa Keuruulle. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni Mäkelän rantaa kohti, mutta minä sanoinkin: Tulkaa minun perässäni sisään, niin isä neuvoo paremmin. Näillä sanoilla minä sinetöin kolmen ihmisen kohtalon ja jäin itse henkipatoksi.

 

Miehet tulivat perässäni tupaan. He olivat samannäköisiä, minusta olivat kaksosia. Pituus ehkä 180 cm, normaalivartaloisia, ikä ehkä 30 nurkilla. Molemmilla hyvin tummat kiharat hiukset. He olivat hyvin hienosti puettuja; ruskeat puoliturkit, ruskeat himmeäraitaiset hienot puvut, pyöreät turkistlakit. Molemmat rikulleen samalla tavalla puetut. Jalassa heillä oli luonnonvaaleasta nahasta tehdyt sirot lapikkaan malliset varrelliset jalkineet.

 

He tervehtivät isää ja esittelivät itsensä. Isä myöskin sanoi nimensä. Toinen heistä sanoi: Olisiko isä hyvä ja neuvoisi, millä kohtaa järven rantaa meidän pitäisi ylittää järvi, olemme menossa Keuruulle. Isä kysyi: Miksi menette Keuruulle? He sanoivat: Teidän nimenne on tuttu, me voimme uskoutua teille. Me olemme Petäjäveden asetehtaan insinöörejä, mutta kuten tiedätte kapina on tulossa. Me emme tee aseita kummallekaan puolelle emmekä ota asetta käteemme, emme mene surmaamaan veljiämme. Me tiedämme kuka, ketkä sodan häviää, mehän aseita on tehty. Tää tulee olemaan ihan turha sota, mehän saimme tämän itsenäisyyden koko Suomen kansa. Yhdessä olisi voitu ruveta maata rakentamaan. Isä sanoi: Minä näytän teille tien pään, minä ajattelen aivan samalla tavalla kuin tekin. Minä annoin aseeni pois. Metsän riistaa olen ampunut, mutta en minä ihmisiä rupea ampumaan enkä minä vihaa ketään ihmistä enkä lähde kotoani minnekään.

 

Miehet sanoi heillä on Keuruulla kotitalo, he menevät sinne pahimman mylläkän ajaksi. Miehet sanoivat tulleensa kyläaukealle vierussa olevan harmaan mökin ohi. Siellä oli seisonut pitkä mies. He olivat huudelleet: Minne rantaa pitää mennä, olemme menossa Keuruulle. Mies oli viitoinnut meidän kotiin päin. Isä sanoi: Hän oli Rossi, suojeluskuntamies. Ei täälläpäin työläisillä ole mitään liikehdintää. Sitten isä läksi edellä ja miehet perässä.

 

Isä viipyi puoli tuntia. Kävi taas verkkoa laittamaan. Äiti tuli navetalta sisään. Sanoi isälle: Minneköhän ne näin myöhällä menivät hevosella Mikkolan rannasta tällä puolen saaren Mäkelän rantaan päin. Kovasti puhuivat, äänestä päätellen oli Mikkola, Rossi ja Lahtinen. Äiti meni maitoa siiloamaan konttoriin.

 

Isä sieppasi takin päälleen ja meni ulos. Minä juoksin hetken perästä rantaan. Sillä välin oli satanut ensilumi. Isä oli juossut kovaa, hän nousi jo rantapenkalle. Samassa kuului kaksi laukausta. Minä juoksin sisään. Äiti tuli sisään, sanoi: Mihin isä on mennyt. Minä sanoin: Taisi mennä setällä käymään. Jonkun ajan kuluttua isä juoksi sisään, sieppasi repun naulasta, sanoi äidille: Mene hakemaan vintiltä sukkia, villasta, paksua vaatetta. Minulle hän sanoi: Laita reppuun kiireesti leipää, lihaa, voita, kaikkea ruokatavaraa, tavaraa. Kun äiti oli mennyt, niin isä purskahti itkuun, otti minua kädestä ja sanoi: Minä en kerinnyt sinne ajoissa. Mikkola, Rossi ja Lahtinen surmasivat ne miehet. Ne kai luulivat niitä punaisiksi. Minä jouduin kauhean rikoksen todistajaksi. Minä olen nyt henkipatto ja niin olet myös sinäkin. Hän rukoili minua itku kurkussa, että minä en puhuisi äidille mitään, enkä kenellekään ihmiselle. Minä lupasin Jumalan nimeen, että en puhuisi. Isä sanoi: Aamulla kun ne huomaa minkä erehdyksen he ovat tehneet, me olemme vielä enemmän henkipattoja. Ei isä kerinnyt syömään, juoksi kylmään pimeään yöhön. Kuiskasi ovella äidille minne hän menee.

 

Sinne hän meni Kivelän metsään maakuoppaan koko talveksi. Paleltui varpaat, hän halusi tulla kotiin niitä hoitamaan. Vaan heti kun pääsi kotiin, siinä oli Rossi pyssy laukausasennossa tunkemassa sisään, toiset hevosen luona. Äiti sanoi: Kyllä hänen täytyy syödä, kun ruokakin on pöydässä. Rossi sanoi: Ei ole aikaa syödä. Isä sanoi: Enkö minä voisi muuttaa sukkia kun sukat on ihan märät. Jos nopeaan muuttaa, sanoi Rossi.

 

Lopunhan sinä tiedätkin. Kyllä se oli kova paikka minullekin. Minä olin varma, että jos minä olisin ojentanut käteni Mäkelän rantaa kohden ja sanonut menkää tuosta, he olisivat kerinneet mennä eikä isä olisi tiennyt heistä mitään. Ei mikään erehdys elämässäni ole siihen erehdykseen verrattavissa.

Veli hyvä!

 

Minä kirjoitin tämän kaikki muistiin 21 vuotiaana, mutta kyllä minä 3 vanhasta muistan kaikki asiat mitä elämässäni on tapahtunut. Isä oli siinä oikeassa, kun kielsi äidille puhumasta. Äitihän oli siellä Saaren kartanossa kolme kertaa kellarissa pistin sydämen päällä. Näistä asioista juuri oli kysymys, vaikka äiti ei tiennyt, mitä varten häntä oikein kuulusteltiin.

 

Muistatko kerran kun sinä puhuit vitsin niin minä naurahdin. Äiti sanoi: Kuulkaa Himmi nauroi. Ei minua siihen aikaan naurattanut. Minun täytyi väliin mennä Aikalan kankaalle ja juosta muutama kilometri, kun oli oikein vaikeaa.

 

Sinä iltana kun ne miehet oli meillä, äiti oli leiponut päivällä hapanleipää ja paistanut isossa pannussa lihaa. Isä taittoi yhden leivän ja laittoi lihan siivuja väliin, kääri valkeaan paperiin ja antoi niille miehille. He sanoivat olevankin jo nälkä. Heillä oli vähän evästä. He rupesivat syömään niitä eväitä varmaan. Sillä tavalla jäivät surman suuhun. Kerttu arveli, että nämä miehet olivat Verkkalan kapinan aikaisen emännän veljen poikia. Olisiko siellä Verkkalassa vielä niitä ihmisiä.

 

Muistatko sen Mikkolan lähdekaivon. Se täytettiin seuraavana yönä.

 

– Isotätini Hilma Korpisen veljelleen, isoisälleni Johannes Grönvallille 1980-luvulla kirjoittama kirje.