Teokset

Kuvat

Himmin kirje

Menneet näyttelyt

Lapasten tarina

Press

Taiteilija

Lapasten tarina

 

Isoisäni isä Hugo Emil Grönvall vietiin kotoaan Koskenpään Hietakylästä kiirastorstaiyönä vuonna 1918, eikä hän koskaan enää palannut. Tämä oli Jämsän seudulla monen muunkin punaiseksi luokitellun kohtalo: kaikkiaan ainakin 70 jämsäläistä punaista murhattiin tai teloitettiin.

 

Jukka Rislakki kirjoittaa Jämsän tapahtumia taustoittavan laajan teoksensa Kauhun aika yhteenvedossa:

 

Kaiken edellä todetun perusteella voimme esittää seuraavan yleisen luonnehdinnan Jämsän tapahtumista: ne olivat pitäjän (tai nimismiespiirin) sisäinen laaja ja määrätietoinen yhteiskunnallinen puhdistus, joka kohdistui seudun työväenliikkeen aktiiveihin ja johtohahmoihin, mutta sai pian myös umpimähkäistä, itseään ruokkivaa ja kostonomaista luonnetta; puhdistus, joka toteutettiin paikallisin päätöksin ja voimin ja josta tieto kulki ja vastuu kuului laajahkolle paikalliselle johtoryhmälle; puhdistus, joka ei perustunut oikeuden päätöksiin eikä sotilaallisen johdon määräyksiin vaan oli pikemminkin niiden vastainen. Vaikka kehitys toisaalla maassa tietysti vaikutti Jämsän tapahtumiin, ei suoranaista esimerkkiä otettu muualta. Kyseessä oli “jämsäläinen” ratkaisu.

 

Isoisäni äiti Hilma Grönvall kävi keväällä 1918 useita kertoja tuloksetta esittämässä todisteita miehensä puolesta suojeluskunnan esikunnassa Kivipankissa sekä Saaren kartanossa, jossa vankeja säilytettiin. Viimeisen kerran hän näki miehensä Saarella 3. huhtikuuta 1918. Hugo Emil oli pahoinpidelty, eikä hän pystynyt puhumaan, “vaan itki vain kuin lapsi”. Myöhemmin vaimolle kerrottiin, että mies on “viety Seinäjoelle”.

 

Eräs Ida Manninen, jonka aviomies Hugo Manninen oli myös viety kotoaan, oli monien muiden tavoin kuullut, että Jämsän kirkon hautausmaalla ammutaan öisin ihmisiä. Jukka Rislakki kirjoittaa Kauhun ajassa:

 

[Perjantain ja lauantain välisenä yönä, 11. toukokuuta 1918] Vangit vietiin hautausmaalle ja ammuttiin. Hauta oli liian pieni, koska Mäkiselle oli ilmoitettu, että teloitettavia tulisi sinä yönä vain neljä. Viidennen eli Mannisen ruumis jäi pintaan ja peitettiin hät'hätää hiekalla. Hänen hautauspäiväkseen merkittiin seuraava päivä, joka oli sunnuntai. Heti lauantaiaamuna Ida Manninen kävi Saarella, mutta miestä ei kuulemma ollut sinne tuotukaan vaan viety ehkä Seinäjoelle.

 

Seuraavaksi vaimo meni hautausmaalle. Sen perällä näytti olevan vastakaivettua maata. Varovasti hän kaivoi maata työkalukopista ottamallaan lapiolla. Tuli esiin vieraan miehen käsi, jossa oli erityisen kaunis ja värikäs villakankainen lapanen. Kohta tuli näkyviin myös Hugo Mannisen verinen ruumis, jonka päällä oli vain paita. Takit oli viety. Vaimo pudisteli hiekkaa miehen vaaleasta päästä.

 

Ida Manninen juoksi kiihtyneenä sillan yli ja noin kilometrin päässä sijaitsevaan pankin taloon, esikuntaan, missä paikalla oli ainakin Sippola. Vaimo käskettiin ulos, kun hän huusi: "Nyt minä tiedän missä se teidän saatanoiden Seinäjoki on!" Uhattiin, että hänelle käy samoin kuin miehelleen, ellei hän ole hiljaa, jolloin hän julisti: "Ellette heti tapa, lähden raitille huutamaan."

 

Aarne Lampinen muistaa, kuinka Ida Manninen tuli Jämsänkoskelle.

 

- Pelästyin, kun hän juoksi koivukujaa pitkin meille huutaen hysteerisenä kuin mielipuoli: "Minä löysin Hugon... Lähde sinäkin Hanna kaivamaan minun kanssa hautuumaalle, minä kaivoin jo omani, siellä se on varmaan sinunkin Hugosi..."

 

Hugo Lampinen oli kuitenkin niitä miehiä, jotka oli sodan alussa todella viety Seinäjoelle. Se pelasti hänen henkensä. Hugo Mannisen ruumis jäi joukkohautaan. Leskeä kiellettiin siirtämästä sitä pois.

 

Ida Manninen näytteli löytämäänsä lapasta monille ja kyseli, kenen se mahtoi olla. Erään silminnäkijän mukaan se oli "rekliini" ja erittäin kaunis. Vihdoin selvisi, että lapasen oli kutonut isälleen koskenpääläistyttö Dagmar Grönvall, joka kävi rippikoulua Jämsän kirkolla. Dagmar, vanhin Grönvallien lapsista, oli syntynyt 1901. Kadonneen isän, Emil Grönvallin, arvoitus oli ratkennut. Dagmarin kerrotaan päivitelleen usein myöhemmin:

 

"Kylläpä antoivat tytölle rippilahjan..."